Jees, smirno! sanoi krenatööri Ryhmy

Nöh niin. Lainasin tässä muutama päivä sitten tämän Smirnon ja James Poundin. Luulin että kirjaston varastossa olisi ollut ne kaksi muutakin ryhmyä, mutta siellä olikin vain nuo kaksi. Ne muut ovat jossain merten takana, enkä sinne jaksa lähteä, ja varaaminen maksaa. No pitänee joskus vaikka varata ne.

Mutta en viitsinyt pitää kauan näppejäni erossa tästä kirjasta. Tässä heti on kyllä virkistävää kun on lukenut kymmenen Ryhmyä, ja on koko ajan joutunut tuijottamaan samaa kansikuvaa, niin nyt tässä on sentään eri. Itse etukansi ei ole mikään ihmeempi mestar'teos, mutta ei se nyt rumakaan ole. Mutta takakansi se vasta hieno olikin sitä tuli vilkuiltua yhtenään kirjaa lukiessa. Siinä on harmaasävyvalokuva itse tekijästä. Armas on kyllä tosi huvittavan näköinen.

Jos jotkut noista muista kirjoist' on samankaltaisia, niin tämä on ainakin erilainen. Ei mitenkään järkyttävästi tietenkään, samanlaista sekoilua. Mutta heti ensimmäinen eroavaisuus, on se että tämä on itsensä Ryhmyn kirjoittama, joten päähenkilö nyt siis on ehdottomasti Ryhmy. Minäkertoja. Ennenhän se on ollut semmoinen ihan ei kukaan. Kaikkitietävähkö. Tässä huomaa vähän sen ett' ei kannata sorkkia menneisyyttä. Kun tämähän kertoo vapaussodasta, joten on menneisyyttä. Tässä on ihan samanlainen asetelma kuin kaikissa muissakin RReissä, paitsi Ja pöhissä, kun Ryhmy on semmoinen viisas, ja Romppainen tyhmä. Nuorena Romppainen oli tyhmä. Sitten Ja pöhissä yht'äkkiä Romppainen viisastuu ja johtajaistuu, ja taas sitten niissä seuraavissa tyhmistyy ja alistuu. Eihän tämä tietenkään vakavaa ole, eikä edes mitään väärääkään ole.

Tässä kirjassa päähenkilöt ovat vaihteeksi nuorukaisia. Muistaakseni Ryhmy on 18, ja Romppainen 20. Tuostahan voi laskea niitten iän jos vapaussota oli 1918, niin talvisodassa 1939 Ryhmy olisi ollut 39-40. Joopajoo ketään kiinnosta tuommoiset tiedot. Mutta Mörökölliähän tässä kirjassa ei ole. Tapasivathan toverukset sen vasta Ja pöhissä. Mutta oli tässä yksi kohta jonka olisi voinut ymmärtää vaikka Mörököllin piipahtamisena.

Kissanpentuhan siellä tosiaan piipahtelihe. Taitaahan Armas olla armoitettu kissojen ystävä, kun on kerran aiheesta kirjoittanut kirjankin, ei nyt siitä enempää tässä näin.

Lukaisinpa itsekin tämän Smirnon pitkällisen Ryhmytauon jälkeen, olen kyllä lukenut paljon muita Armaan kirjoja tässä, mutta kyllä sitä heti huomaa, että nämä Ryhmyt ovat hänen parasta antiaan. Vaikka tässä kirjassa nyt ei ehkä ihan ollutkaan niin kivaa, kun Romppainen oli selvästi alistettu henkilö, niin kyllä tämä silti huippulaatua oli, ei siinä mitään. Vapaussota oli aihelmana mukavan virkistävä, ja muutenkin kirjassa oli oikein tervehenkinen ote tähän "historiamme synkimpään lukuun" tai jotain sinne päin, niin kuin Armas itse kirjoitti kirjassaan. Minäkertoja oli kyllä siinä mielessä tehty ihan hauskasti, että tämä kirja oli niin kuin Ryhmyn muistelmat, että Armas itse kommentoi alussa ja lopussa, ja sanaileepa siinä vähän itse Ryhmynkin kanssa. Sen mä tosiaan tahtoisin tavata.

Merkille pantavaa tässä minusta oli se, että kielenkäyttö oli paljon räävittömämpää, kuin noissa 10ssä ensimmäisessä Ryhmykirjassa, vaikka tässäkin kyllä Ryhmy lopussa manaa, että hänen puheitaan on liikaa sensuroitu. Silti minusta tässä oli enemmän suoraviivaista kiroilua kuin aikaisemmissa, missä sitä ei mielestäni ollut oikeastaan paljon yhtään. Tulipalon syttymissyytä ja syyttäjää viljeltiin melkomoisen paljon, eikä sillä, että tuo nyt minua haittaisi hirveästi, ainakaan kun Armaan omien omaperäisten voima ja haukkumasanojen kirjo ei ollut juurikaan vähentynyt. Ehkä se tosiaan vain on niin, että R&R olivat villeinä nuoruusvuosinaan vähän törkyisempiä suustaan, ihan luonnollistahan semmoinen kaiketi on. Tämä olikin yhtä manailua koko kirja.